Kesäkuu 2014 – Italiaan saapuvien siirtotyöläisten kasvava määrä on jälleen vauhdittanut keskustelua EU:n yhteisestä vastuusta ja sen alaisuudessa toimivan rajaturvallisuusvirasto Frontexin mahdollisista ihmisoikeusrikkomuksista. Monet ihmisoikeusjärjestöt kiittelevät Italian Mare Nostrum (Meidän meremme) – ohjelmaa, mutta samalla se on saanut ankaraa kritiikkiä kotimaisilta äärioikeistolaisilta populistipuolueilta. Näiden puolueiden mielestä maahanmuuttajien tulisi maksaa yrityksistään ylittää meri – olkoot sitten vaikka hengellään.
Viimeksi eilen suomalaisissa sekä kansainvälisissä medioissa uutisoitiin Italiassa Sisilian lähistöllä seilanneesta laivasta, josta löytyi noin 30 kuollutta ihmistä. Maahanmuuttajat kuolivat merimatkan aikana hapen puutteeseen pyrkiessään kohti parempaa elämää itselleen ja lapsilleen.
Mutta miksi maahanmuuttajat riskeeraavat henkensä yhä uudelleen ja uudelleen näistä kauheista uutisista huolimatta? Yksi syistä on yksinkertaisesti se, että kaikkien tarinat eivät pääty tragediaan – jotkut maahanmuuttajat saavat oleskeluluvan, vaikka se vaatisikin monien vuosien odottamisen ja onnistuvat lopulta lähettämään rahaa kotiin. Monille maahanmuuttajille elämä Euroopassa on jatkuvaa taistelua, mutta usein se on silti parempaa kuin elämä, joka heitä olisi kotimaassa odottanut.
UNRIC on haastatellut Moussa Dioufia, yhtä niistä lukemattomista nuorista Senegalilaisista, jotka ovat nousseet pirogeiksi kutsuttuihin kalastusaluksiin ja päässeet perille Eurooppaan. Diouf lähti matkaan eräänä yönä, kaksi vuotta sitten, yhdessä 83 muun matkustajan kanssa Djokkoulista, Rufisquen rantakaupungin läheltä.
Työttömyys ei syynä Dioufin päätökseen lähteä Senegalista. Hänellä oli työpaikka ja hän oli poliittisesti aktiivinen; hän työskenteli muun muassa edellisen presidentin Abdoulaye Waden presidentinvaalikampanjassa vuonna 2000.
”Lähdin maasta, koska sain tarpeekseni silloisesta hallintojärjestelmästä. Vuonna 2000 meillä kaikilla oli vielä toivoa maan tulevaisuudesta, kun pitkäaikainen oppositiojohtaja Abdoulaye Wade valittiin maan uudeksi presidentiksi.”
Pian toivo kuitenkin muuttui karvaaksi pettymykseksi. ”Korruptio kukoisti ja huomasin olevani myös itse yksi huijauksen uhreista.. Senegalissa on niin paljon ongelmia. Sitä vain nielee ja nielee.. mutta jonain päivänä ihminen saa tarpeekseen. Wade murskasi äänestäjiensä toivon”, sanoo Diouf UNRICin uutiskirjeen haastattelussa.
Toisin kuin yleisesti luullaan, kaikki Senegalilaiset perheet eivät halua lastensa lähteä Eurooppaan. Monien perheiden äidit järjestäytyivät jo vuonna 2006 torjuakseen laitonta maastamuuttoa Thiaroye Sur-Mer:ssä, yhdessä siirtolaisten suosituimmista lähtökohdista. He olivat väsyneitä jatkuvaan pelkoon menettää poikansa merelle.
Mutta Dioufin äiti ymmärsi poikaansa. Kun Diouf sai selville, että eräs kalastusalus, toiselta nimeltään pirogi, lähtisi pian Espanjaan, hän löysi helposti välittäjän, joka järjesti matkan – ja ilmoitti sitten suunnitelmistaan perheellensä.
”Sanoin vain ’Barca Wala Barsakh’ – se on sanonta, jota käytämme Senegalissa ja joka tarkoittaa ’Barcelonaan tai hautaan’, kaikki tai ei mitään.”
”Äitini ymmärsi minua, hän kärsi kanssani ja ymmärsi haluni mennä. Sain hänen siunauksensa, maksoin matkasta 500€ summan ja lähdin matkaan yhdessä veljeni kanssa.”
Pirogi lähti Djokkoulista kolmelta yöllä. Ennen matkaa jotkut lähtijät olivat kuulleet hengelliseltä ja uskonnolliselta johtajalta, Maraboutilta, neuvoja; Maraboutin mukaan matka onnistuisi vain, jos matkalle otettaisiin mukaan helmikana ja sen tarpeista huolehdittaisiin ennen kaikkea. Tämän lisäksi helmikanan tulisi myös laskeutua maihin kaikista ensimmäisenä.
Diouf oli ostanut saamiensa ohjeiden mukaan kalastusasun – sadetakin ja sadehousut. Niiden alla hänellä oli omat vaatteensa – tämä oli kaikki, mitä hänellä oli matkalla mukanaan. ”Matkanjärjestäjän” mukaan aluksella olisi ruokaa ja vettä, ja tämä osoittautui myös todeksi; laivalle oli varastoitu riisiä, pakastettua kalaa, vihanneksia, teetä ja sokeria sekä kaasuliesi ruoanlaittoa varten. Lisäksi matkalle oli varattu vettä suuriin säiliöihin, ja jokainen kokkasi vuorollaan.
”Emme kalastaneet ollenkaan, ja muutaman päivän kuluttua matkalle varattu kala alkoi mädäntyä. Onneksi meillä oli kuitenkin jäljellä riisiä ja vihanneksia. Kenelläkään miestä ei käynyt mielessäkään koskea helmikanaan, sillä ruokaa kyllä riitti. Ongelmia tuli vasta silloin, kun vesi loppui alukselta.”
Joku veneessä olevista matkustajista oli käyttänyt juomavettä peseytymiseen ja viimeisen kolmen päivän aikana meillä ei ollut ollenkaan juomavettä. Monet matkustajista kuivettuivat ja osa alkoi nähdä hallusinaatioita. Vedenpuute tarkoitti samalla myös ruoanpuutetta.”
Aluksi yritimme valmistaa puuroa meriveden avulla, mutta se oli syötäväksi kelpaamatonta. ”Yritimme sokeroida puuroa, jotta se ei maistuisi niin suolaiselta, mutta sitä oli aivan mahdotonta syödä. Mutta sitten minä ja veljeni keksimme idean. Me höyrytimme riisiä, sokeroimme sitä ja teimme siitä pieniä riisipalloja. Tällä tavoin selvisimme hengissä loppumatkan.”
”Kesäkuun 7. päivä saavuimme Teneriffalle. Veneemme ympärille saapui heti Espanjan sotilaspoliisin, Guardia Civilin, rannikkovartiosto sekä toimittajia, jotka olivat saapuneet paikalle veneillä. Euronews kuvasi meitä ja minun kasvoni olivat televisiossa koko päivän – tällä tavalla koko naapurustoni sai tietää, että olin lähtenyt matkaan.”, Diouf kertoo. ”Usein on parempi jättää kertomatta ihmisille lähdöstään, tulla takaisin kunniakkaasti säästöjensä kanssa ja rakentaa talo tai perustaa yritys. En olisi osannut kuvitellakaan, että koko naapurustoni saisi tietää lähdöstäni Euronewsin kautta.”
Lopulta alus pääsi maihin ja matkustajista pidettiin huolta. Rannikkovartiosto heitti vesipulloja laivassa olijoille ja Punainen Risti odotti satamassa. Matkustajien maihinnousu kuitenkin viivästyi, sillä Marabout oli sanonut, että helmikanan tulisi laskeutua maihin ensimmäisenä. Tästä syystä helmikana nostettiin ensimmäiseksi ilmaan laskeutumisen alkaessa.
”Ikävä kyllä, juuri tuohon aikaan oli käynnissä lintuinfluenssan ensimmäinen hysteria-aalto ja kun ihmiset huomasivat että meillä oli lintu mukana, kukaan ei saanut poistua alukselta. Puoli tuntia myöhemmin suojavaatteisiin pukeutunut nainen saapui paikalle ja sulki helmikanan pussiin. Tämän jälkeen saimme laskeutua maihin”, Diouf sanoo. ”Oltuamme seitsemän päivää merellä, kukaan ei kyennyt seisomaan enää omilla jaloillaan”.
Maahantulon jälkeen matkustajat siirrettiin internointikeskuksiin (Centro de internamiento), jossa heidän taustansa tarkastettiin heidän odottaessaan päätöstä oleskeluluvasta.
”Keskuksissa oli paljon ihmisiä, jotka olivat saapuneet ennen meitä. Mutta se oli hyvä paikka olla, me olimme onnekkaita – saimme viettää aikaa ulkona, pelata jalkapalloa sekä rukoilla.. meitä kohdeltiin hyvin, vaikka olimme selkeästi valvonnan alaisina. Vietimme keskuksessa 40 päivää, kun tapauksiamme tutkittiin. Heillä, jotka asuvat pakolaisteltoissa, eivät ole asiat yhtä hyvin kuin meillä oli. Olimme kyllä tietoisia tästä.”
Diouf oli onnekas – hän oli yksi heistä, jotka saivat jäädä Espanjaan, ja on tänä päivänä yksi niistä tuhansista maahanmuuttajista, jotka jonottavat kuukausittain Western Unionille tai Rialle lähettääkseen rahaa perheillensä Dakariin. Tuhansia on myös heitä, jotka toivoivat yhtä onnekasta loppua itselleen. Muuttoliike jatkuu kiihtyvään tahtiin, mutta Eurooppaan pääsy on entistä vaikeampaa, ja ilmoituksia maahanmuuttajien ihmisoikeusloukkauksista tehdään yhä enemmän.
”Kadunko päätöstäni? Ei tietenkään kadu. Ongelmat, jotka jätin taakseni ovat yhä olemassa, vaikka presidentti Waden aikakausi päättyi ja vallassa on uusi presidentti Macky Sall. Jos asiat olisivat kunnossa, lakeja noudatettaisiin ja määräyksiä seurattaisiin, nuoret eivät lähtisi maasta. Meidän on uskallettava haastaa hallitus ja saatava tietää, mihin rahojamme käytetään. He, jotka lähtevät ylittämään merta, tietävät että he voivat kuolla. Kukaan ei ota tätä riskiä huvin vuoksi, vaan se tehdään, koska jäljellä ei ole muita vaihtoehtoja. Olen tyytyväinen elämääni täällä Espanjassa – mutta tämä ei ole se elämä, jonka halusin. ”