Pohjoismaalaiset YK:ssa
Islannin entinen ulkoministeri on UN Womenin Afganistanin maajohtaja
Neljä vuotta sitten Islannin entinen ulkoministeri Ingibjörg Sólrún Gísladóttir sairastui juuri ennen osallistumistaan naisia ja kehitystä koskevaan paneelikeskusteluun Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen aikana.
Lääketieteellisessä tutkimuksessa selvisi, että Gísladóttirilla on hyvänlaatuinen aivokasvain ja hän oli pakotettu jäämään pitkälle sairaslomalle ja lopulta vetäytymään politiikasta kokonaan.
Nyt kun YK:n yleiskokouksen syysistunto on täydessä käynnissä, Gísladóttir on täysin parantunut ja palannut YK:hon. Afganistanin maajohtajana hän käsittelee naisia ja kehitystä, aivan kuten vuoden 2008 yleiskokouksen paneelikeskustelussa, mutta tällä kertaa hyvin eri roolissa.
Edellisessä työssäsi Islannin ulkoministerinä puhuttelit Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokousta. Nyt YK on työnantajasi, tämä on melko epätavallista, eikö totta?
– Ajattelin, että on varsin luonnollista käyttää kansallisen ja kansainvälisen politiikan tuntemustani työskennelläkseni YK:ssa tai jossain muussa kansainvälisessä organisaatiossa. Tämän lisäksi UN Women on uusi YK:n alainen järjestö ja on erittäin tärkeää, että se menestyy. Halusin olla mukana muokkaamassa UN Womenia ja nähdä onko järjestöstä mahdollista luoda kokonaisuus, joka säilyttää kansalaisjärjestön energian samalla kun se noudattaa virallisen instituution muodollisia johtamismenetelmiä.
Mikä on sinun ja Un Womenin rooli Kabulissa?
– Toimintatapamme on yhä kehitysvaiheessa, sillä UN Women perustettiin vasta 1.1.2011. Kuten kaikkien muidenkin YK:n organisaatioiden meidän tarkoituksemme on kannustaa ja auttaa paikallisia viranomaisia soveltamaan kansainvälisiä sopimuksia ja velvollisuuksia, meidän tapauksessamme sukupuolten tasa-arvon suhteen. Viime vuosina Afganistanissa on muutettu paljon lainsäädäntöä naisten eduksi, mutta lakien toimeenpano on toinen kysymys. Meidän tehtävämme on myös kannustaa ja koordinoida YK:n eri järjestöjen pyrkimyksiä tällä alueella, sillä kaikkien tarkoitus on työskennellä miesten ja naisten välisen tasa-arvon saavuttamiseksi. Työskentelemme myös kansalaisjärjestöjen kanssa lisätäksemme viranomaisten ja kansalaisten tietämystä naisten huonosta asemasta sekä tämän seurauksista yhteiskunnalle ja siitä, miten tilannetta voidaan muuttaa.
Jokin aika sitten kotikaupunkisi Reykjavikin jalankulkijat järkyttyivät nähdessään burkaan pukeutuneita naisia kaupungin pääostoskadulla. Länsimaissa burka mielletään naisten alistamisen symboliksi, kokevatko afganistanilaiset naiset asian samalla tavalla?
– Naiset eivät koe asiaa samalla tavalla kuin muualla, ja on sanomattakin selvää että burkat ovat niin tuttu näky, ettei kukaan järkyty niistä. Burka ei välttämättä ole alistamisen symboli, mutta se on aina merkki siitä, ettei burkaan pukeutunut nainen ole itsenäinen eikä hänellä ole roolia yksilönä. Hänellä voi olla tärkeä rooli perheensä sisällä, mutta ulkopuoliselle maailmalle hänellä ei ole merkitystä. Hänen yksilöllisyytensä on häivytetty.
Ovatko tasa-arvoasiat kehittyneet Afganistanissa merkittävästi sen jälkeen kun Taliban-hallinto syrjäytettiin?
– Sanottakoon, että kehitys on ollut huomattavaa ja joissakin tapauksissa myös numeerisesti laskettavissa olevaa. Tällä hetkellä 3 miljoonaa tyttöä käy koulua ja 28 % parlamentin jäsenistä on naisia. Naiset ovat tulleet tietoisiksi ahdingostaan ja nousevat vaatimaan oikeuksiaan todennäköisemmin kuin ennen. Tästä huolimatta täytyy pitää mielessä, että 80 % aikuisista naisista on lukutaidottomia ja 57 % tytöistä menee naimisiin alle 16-vuotiaina. Tämän vuoksi tilanne on heikko ja paljon työtä on vielä tehtävänä.
Kansainvälinen yhteisön läsnäolo Afganistanissa tulee vähentymään lähivuosina. Pelkäätkö että tämän seurauksena tasa-arvokysymyksissä tulee takaiskuja?
– Kaikki syyt pelkoon ovat olemassa. Afganistanin naiset tarvitsevat kansainvälistä tukea – niin poliittista kuin taloudellistakin. Sekä naiset että miehet ovat huolissaan tulevaisuudesta. Vuosi 2014 tulee olemaan käännekohta, sillä silloin järjestetään presidentinvaalit ja kansainväliset joukot vetäytyvät maasta. Ihmiset pelkäävät, että tämä voisi johtaa joko sisällissotaan, mikä olisi hirvittävää, tai Talibanin paluuseen. Naiset eivät tämän vuoksi suhtaudu tulevaan kovin positiivisesti, mutta on elintärkeää käyttää aika hyvin ja saada valmiiksi niin paljon kuin mahdollista. Afganistan tulee hyötymään naisten voimaannuttamisesta, vaikka edessä olisikin väliaikaisia takaiskuja.
Pähkinänkuoressa:
Ingibjörg Sólrún Gísladóttir, syntynyt 1954, on toiminut UN Womenin Afganistanin maajohtajana lokakuusta 2011 lähtien. Hän oli Islannin ulkoministeri vuosina 2007 – 2009 ja Sosiaalidemokraattisen liiton puheenjohtaja 2005 – 2009.
Ingibjörg Sólrún aloitti poliittisen uransa perustamalla vain naisten ehdokaslistan ja edusti kyseistä lisää Reykjavikin kaupunginvaltuustossa 1982 – 1988. Hän oli myös parlamentin jäsenen vuodesta 1991 vuoteen 1994.
Oli Reykjavikin pormestari vuosina 1994 – 2003.