Kaksikymmentä vuotta sitten Jan Egeland oli keskeisessä roolissa, kun joukko norjalaisia diplomaatteja ja työväenpuolueen poliitikkoja aloitti niin kutsutun Oslon rauhanprosessin, jota pidetään onnistuneimpana pohjoismaisena rauhanaloitteena.
Norjalaiset nuoret sen sijaan tuntevat Egelandin ”YK-supersankarina” laulusta, joka on soitettu Youtubessa puoli miljoonaa kertaa. Ei mikään huonompi tulos maassa, jossa on vain viisi miljoonaa asukasta!
Oslon rauhanprosessi johti Oslon sopimukseen ja sittemmin Nobelin rauhanpalkintoon Israelin ja Palestiinan johtajille. Egeland ei jäänyt lepäämään laakereilleen seuraavaksi 20 vuodeksi, vaan palveli YK:ta ja oli muun muassa organisaation humanitaarisen avun koordinaattori. Nyt Egeland on Human Rights Watch -järjestön kakkosmies ja Euroopan toimintojen johtaja. Hän työskentelee Oslossa, mutta haastattelupäivänä Egeland oli juuri palannut Syyriasta, lähdössä Pariisiin ja valmisteli vierailuja Libanoniin ja Kuwaitiin.
Palataan ensiksi kuitenkin Oslon rauhansopimukseen. Kuinka hän, diplomaatti Mona Juul ja hänen miehensä tutkija Terje Rød-Larsen ajautuivat mukaan Lähi-idän rauhanpyrkimyksiin?
Olin valtiosihteerinä ja sain ulkoministeri Thorvald Stoltenbergiltä vastuulleni selvittää jos Norja voisi saada roolin rauhanneuvotteluissa, joiden uskottiin alkavan 1990-luvun alussa.
Uutta lähestymistavassamme työhön oli se, että ymmärsimme, että rauhaa ei voida saavuttaa, jos Palestiinan vapautusjärjestöä (PLO) ei oteta mukaan neuvotteluihin. Kaksi asiaa tapahtui samanaikaisesti – ensimmäiseksi PLO tuli Osloon ja kysyi, jos uusi työväenpuolueen johtama hallitus voisi epävirallisia kanavia käyttäen ottaa yhteyttä Israeliin heidän puolestaan. Samalla Rød-Larsen loi verkostoja Israelin työväenpuolueeseen. Niinpä meistä tuli niitä harvoja, joilla oli hyvät ja luottamukselliset välit sekä Israeliin, ja erityisesti vuonna 1992 valtaan nouseesseen työväenpuolueeseen, että PLO:hon.
Mitä tästä kokemuksesta opittiin ja voidaanko sitä hyödyntää vielä nykyään?
Opetus oli melko yksinkertainen: on vaikeaa saada konfliktin osapuolet sopimukseen ja on vielä vaikeampaa saada heidät noudattamaan sopimusta. Jos me teimme jonkun virheen, niin se oli se, että aliarvioimme rauhan vastustajat konfliktin molemmin puolin.
Samana päivänä kun haastattelimme Egelandia, Human Rights Watch julkaisi tiedotusvälineissä paljon huomiota saaneen raportin, jossa käsiteltiin Syyrian ilmavoimien siviileihin kohdistuneita iskuja. Egeland vieraili Syyriassa helmikuussa.
Olin Aleppossa helmikuun lopussa. On huolestuttavaa nähdä, että miljoonakaupungissa, joka on ollut jatkuvassa sotatilassa yli vuoden, ei ole merkkiä kansainvälisen yhteisön läsnäolosta. YK ja Punainen risti loistavat poissaolollaan. Siviilit on jätetty pitkälti oman onnensa nojaan yhdessä tämän hetken rankimmista sodista. YK ja Punainen risti ovat pattitilanteessa, jossa ne voivat toimia vain Syyrian laillisen hallituksen kautta, koska se on YK:n jäsen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että miljoonat syyrialaiset saavat hädin tuskin minkäänlaista apua.
Egeland on ollut mukana useissa rauhanneuvotteluissa ja työskenteli Punaiselle ristille ennen kuin suuntasi YK:n humanitaaristen asioiden koordinoinnista vastaavaan toimistoon. Vuonna 2006 Time-lehti listasi hänet sadan vaikutusvaltaisen ihmisen joukkoon, joilla on mahdollisuus muokata maailmaamme.
YK:n virkamiehen ominaisuudessa hän on osallistunut useiden kriisien selvittelyyn, niiden joukossa esimerkiksi Kaakkois-Aasian tsunami, Darfurin kriisi ja Itä-Kongon levottomuudet. Mutta mikä on ollut Egelandin mielestä hänen uransa haastavin tilanne?
Olen tietääkseni ollut 110 maassa sen jälkeen kun lähdin teini-ikäisenä Latinalaiseen Amerikkaan. Kysymykseen ei ole helppoa vastausta. Mutta on aika selvää, että ohjusten maan tasalle repimien kokonaisten asuinkortteleiden näkeminen helmikuussa oli yksi pahimmista kokemuksistani. Kun tulimme Aleppoon, vanhemmat raahasivat kuolleita lapsiaan raunioista edellisen yön pommi-iskun jäljiltä.
Yleistääkseni, lohduttominta on nähdä tilanteita, joissa kaikkein haavoittuvaisimmat altistuvat sodan jaloissa sorrolle ja hyväksikäytölle. Naisten joukkoraiskaukset Itä-Kongossa ja lasten sieppauksett Herran vastarinta-armeijaan (LRA) Pohjois-Ugandassa ovat kaikkein surullisimpien tapausten joukossa. Mielestäni väkivalta naisia ja lapsia kohtaan sodissa, kriisitilanteissa ja fundamentalistisissa diktatuureissa ovat aikamme suurimpia ongelmia, ja meidän tulisi keskittyä huomattavasti enemmän tällaisen heikoimpiin kohdistuvan väkivallan ja hyväksikäytön ehkäisemiseen.
Odotusten vastaisesti Jan Egelandin nimi on tuttu myös norjalaisnuorille, joita ei pidetä erityisen kiinnostuneina kansainvälisistä asioista. Syy suosioon on komediaryhmä Ylviksen kieli poskessa tehty laulu Jan Egeland. ”Kun kranaatit lentävät, on vain yksi mies, johon voit luottaa. Kun on sotaa ja kaikki on helvettiä, kutsu paikalle Jan Egeland, YK:n supersankarimies.”
Mielestäni se on hupaisa! Ihmisten täytyy olla huumorintajuisia ja itseironisia, ja on tärkeää, että osaa nauraa myös itselleen. Lahjakkaiden tekijöiden laulu on mielestäni hauska sekä hyvin soitettu ja kirjoitettu. Ei ole kovin yleistä, että YK-väki saa puoli miljoonaa katselukertaa Youtubessa poplaululla, joten olen otettu ja otan sen huumorilla.