Tammikuu 2015 – Olemme puhuneet kuukausikirjettä varten suomalaisen Annika Sandlundin kanssa, joka työskentelee YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:llä. Hän on uransa aikana törmännyt muun muassa sotapäällikköön Sri Lankalla ja kiduttajaan Etiopiassa. Nyt hän työskentelee Genevessä maailman pakolaisten uudelleenasuttamiseksi. Tätä ennen hänen asemapaikkansa oli Turkissa, jossa hän vastuullaan oli syyrialaisten pakolaisten haastatteleminen potentiaalisten kiintiöpakolaisten listan luomiseksi.
Olet työskennellyt pitkään YK:lla. Miksi halusit avustustyöntekijäksi?
Päätin ryhtyä avustustyöntekijäksi työskenneltyäni useita vuosia toimittajana. Nuorena ja kokemattomana toimittajana Balkanilla petyin siihen, kuinka pieni vaikutus kirjoittamillani artikkeleilla – ja myöhemmin tv-reportaaseilla – oli. Muistan, kuinka minua kerran pyydettiin luennoimaan kansanopistolla, jossa toimittajille opetettiin Balkanin sodasta. Kerroin työstäni, ja miten näin konfliktin. Kahden tunnin luennoinnin ja vilkkaan keskustelun jälkeen joku nosti kätensä ja kysyi: ” Mutta eivätkö he kaikki ole kuitenkin samanlaisia?” Olin hämilläni.
Vaikka toimittajana tai avustustyöntekijänä ei valita puolia, melkein kaikissa konflikteissa löytyy sekä syyllisiä että uhreja.
Balkanilla tarkkailin niin toimittajia kuin avustustyöntekijöitä. Se oli 1990-luvun lopulla, ja siihen aikaan näiden ammattikuntien välillä oli tiivistä vuorovaikutusta. Näin myös, kuinka suuri vaikutus avustustyöntekijöillä oli ihmisten arkeen, ja vaikutuin suuresti – etenkin siitä, miten he pystyivät persoonallisuutensa ja mandaattinsa avulla koordinoimaan niin erilaisia organisaatioita, yksilöitä ja instituutioita. Työskennellessäni vielä toimittajana kävin kansainvälisen oikeuden kurssin, ja toisen, ja vielä toisen. Lopulta otin askeleen poispäin ja jätin journalistiikan sapattivuoden ajaksi opiskellakseni kansainvälistä lakia.
Halusin auttaa heikompia. Sen takia myös UNHCR oli luonnollinen valinta minulle.
Tittelisi on ”resettlement officer” – mitä se tarkoittaa? Miltä tavallinen näyttää tavallinen työpäiväsi?
Olen juuri muuttanut Turkista Geneveen, joten työtehtäväni ovat muuttuneet melko radikaalisti.
Turkissa loin yhdessä kollegoitteni kanssa ja yhteisymmärryksessä Turkin viranomaisten, lähinnä sisäasiainministeriön kanssa, järjestelmän, jonka avulla kaikista uhatuimpia pakolaisia voitiin ehdottaa kiintiöpakolaisiksi eri maihin, lähinnä USA:han, Kanadaan ja Australiaan.
Niin sanotun ”tapauksen” käsittelemiseksi vaaditaan lukuisia haastatteluita kaikkien perheenjäsenien kanssa, päivitettyä tietoa tilanteesta esimerkiksi juuri siinä kylässä, josta pakolainen tulee, henkilötodistus, terveystodistuksia ja niin edelleen. UNHCR ottaa myös kuvia pakolaisista suurimmassa osassa maita, joissa olen työskennellyt, ja tallentaa heidän sormenjälkensä tai kuvan iiriksestä henkilöllisyyden varmistamiseksi. Resettlement officerina olin vastuussa 25 hengen tiimistä, joka haastatteli ihmisiä ja valmisteli tapauksia päivittäin.
Tavallisesti päiväni alkoi postin ja sähköpostin läpikäymisellä, tarkastamalla, että sekä pakolaiset että haastattelijat olivat paikalla, ja että kaikki oli toiminnassa. Minulla oli usein kokouksia eri kansalaisjärjestöjen edustajien kanssa, joilla oli kysymyksiä toiminnastamme, tai eri viranomaisten edustajien kanssa.
Viiden Turkin vuoden aikana pidin lounastauon vain uuden työkaverin toivottamiseksi tervetulleeksi tai jos minulla oli lounastapaaminen varattuna.
Mikä on ollut tähän asti suurin haasteesi työssäsi YK:lla?
Sri Lankassa neuvottelin lähes päivittäin tamilikapinallisiin kuuluvan sotapäällikön kanssa, jonka tiesin kuuluvan tuomioistuimen eteen. Tavoitteena oli vapauttaa lapsisotilaat. Etiopiassa mies, joka ajoi minut kotiin sisäasiainministeriöstä pitkien kokouksien jälkeen, oli suoraan vastuussa salaisen poliisin toisinajattelijoita kiduttavan yksikön toiminnasta. Käytin suhteitani häneen saadakseni vangittuja pakolaisia vapaiksi. Tiedän, että auttamieni ihmisten joukossa on ihmisiä tappaneita lapsisotilaita ja vaimoaan vihoissaan lyöneitä pakolaisia. Jos tekee humanitaarista työtä, täytyy tietoisesti valita auttaa kaikkia tietyssä tilanteessa eläviä ihmisiä, ei vain syyttömiä tai ”hyviä”.
Kompromissit voivat olla hinta, joka avustustyöntekijän on maksettava, jotta apu päätyisi ollenkaan perille. En usko osanneeni aavistaa, miten paljon moraalisia valintoja avustustyöntekijöiden täytyy tehdä. Ei välttämättä päivittäin, mutta joka tapauksessa melko usein.
Millaista on ollut työskennellä kentällä perhe mukaan?
Olen itseasiassa kirjoittanut aiheesta kirjan nimeltä När det röda dammet lagt sig – Etiopiska episoder!
Uskon suurimman vaatimuksen olevan se, että puoliso haluaa nähdä maailmaa, ja pystyy helposti hyväksymään, ettei välttämättä voi saada tavallista 9-17 –työtä. Avustustyö on kiehtovaa, mutta erittäin uuvuttavaa. Pitkiä matkoja vanhoilla jeepeillä teillä, joissa on kraattereiden kokoisia koloja, kolmen tunnin matka kahden tunnin pituiseen kokoukseen. Lennot voivat olla, varsinkin työskennellessäni Afrikassa, ei tunteja vaan päiviä myöhässä. Myöhästyin tyttäreni kaksivuotissyntymäpäiviltä, koska Pohjois-Etiopiassa oli hiekkamyrsky. Hän oli onneksi niin nuori, että saatoimme viettää päivää saavuttuani yli kaksi päivää myöhemmin. Minulla on ystäviä, jotka ovat siirtäneet joulua vielä lastensa ollessa teini-ikäisiä, jotta sitä voitaisiin viettää sopivampana päivänä.
Onko työskentelytavoissasi jotain erityisen pohjoismaista?
Minun on ollut pakko oppia, että hierarkioita on olemassa, ja kuinka paljon ne merkitsevät. Tietenkin Suomessakin oli hierarkioita, mutta toimittajana hyvä idea oli aina hyvä idea, vaikka se olisi tullut vahtimestarilta.
En tiedä, onko se erityisen pohjoismaista, mutta arvostan muiden mielipiteiden kuulemista ja eri ratkaisumallien löytämistä keskustelemalla. En myöskään siedä kovin hyvin tärkeileviä, itseään täynnä olevia ihmisiä. Niitä on kuitenkin valitettavan paljon YK:ssa.