Islantilainen Helen María Ólafsdóttir on nähnyt urallaan monia asioita – usein myös niitä ikävämpiä. 38-vuotias Ólafsdóttir on työskennellyt eri tehtävissä Afganistanissa, Irakissa ja Sri Lankassa. Tällä hetkellä entinen Islannin tv:n toimittaja työskentelee YK:n kehitysohjelman UNDP:n päämajassa New Yorkissa kriisinhallintaan ja kriiseistä toipumiseen liittyvissä tehtävissä.
Miten päädyit nykyiseen tehtävääsi YK:lle?
Olen aina halunnut työskennellä YK:lla. Yksityinen sektori ei tuntunut kiinnostavalta vaan halusin työn, jossa pystyn vaikuttamaan paremman maailman puolesta. Uskon edelleen Yhdistyneiden kansakuntien toimintaan. Maailmanjärjestössä työskentely tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden keskustella tärkeiden päätöksentekijöiden kanssa. Meidän on kunnioitettava tätä mahdollisuutta ja hyödynnettävä sitä mahdollisimman tehokkaasti.
Hain UNDP:n avointa työpaikkaa Afganistanissa ja olin onnekas saadessani sen. Työ liittyy Afganistanin kansalliseen kehityssuunnitelmaan. Alun perin Islannin ulkoministeriö antoi minulle mahdollisuuden työskennellä kansainvälisten kehityskysymysten parissa Sri Lankassa.
Kerro tähänastisesta urastasi?
Ensimmäinen työni oli toimittajana. Harkitsin uraa sekä toimittajana että kehityskysymysten parissa. Pohdin kansainvälistä toimittajan uraa, mutten ollut tarpeeksi häikäilemätön. Olen liian kohtelias enkä pidä ihmisten häiritsemisestä oman urani edistämiseksi.
Päädyin sattuman kautta työskentelemään Islannin ulkoministeriön edustustoon Strasbourgiin, jossa vietin vuoden. En ollut valmis diplomaattiuralle ja sainkin työpaikan Euroopan neuvoston poliittiselta osastolta. Strasbourg on viihtyisä kaupunki, mutta vuoden jälkeen kaipasin uusia kuvioita. Lähdin Afganistaniin, jossa kirjoitin vuoden juttuja vapaana toimittajan Islannin medialle. Se oli kuin välivuosi: monet lähtevät reppureissaamaan, itse vain vietin aikaa Kabulissa. Se oli loistava vuosi.
Minulla kävi jälleen tuuri. Islannin ulkoministeriö suositteli minua seurantaoperaatioon Sri Lankaan. Kyseessä oli pohjoismainen projekti. Olen edelleen kiitollinen että sain työn, olin vain 29-vuotias. Puolentoista vuoden jälkeen minut palkattiin neuvonantajaksi, mutta asiat eivät sujuneet toivotulla tavalla. Maa oli ajautumassa takaisin sotaan ja operaatiosta oli tullut hyödytön.
Sri Lankasta palasin Afganistaniin. Ensimmäinen työni YK:n kehitysohjelmalla oli auttaa Afganistanin kansallisen kehityssuunnitelman laatimisessa. Meillä oli kova paine saada suunnitelma valmiiksi. Teimme 16-tuntisia päiviä. Sain kuitenkin paljon uusia ystäviä. Kun suunnitelma oli valmis, hain UNDP:n työpaikkaa Irakissa, jossa lopulta työskentelin 4,5 vuotta. Rakastuin täysin Irakiin, irakilaisiin ja Lähi-itään.
Monien mielestä YK:lla työskentely tarkoittaa luksushotelleja ja tyhjiä puheita. Pitääkö tämä paikkansa?
Työhön kuuluu hotelleja ja matkustamista, mutta myös paljon muuta. Afganistanissa oli ajoittain niin kylmä, että käytiin yhdeksää vaatekertaa voidakseni kirjoittaa raporttia. Irakissa olin jumissa armeijan tukikohdassa kun hiekkamyrsky yllätti. Mieluiten olen kotona ja lomalla yleensä matkustan Islantiin tapaamaan ystäviäni ja perhettäni.
Mikä on ollut suurin haaste urallasi?
Olen kohdannut paljon haasteita. Työssämme UNDP:llä pyrimme tukemaan ja muuttamaan hallitusten toimintaa. Haastavinta on nähdä pintaa syvemmälle. Vaikeinta toiminta on silloin, kun muihin toimijoihin ei ole kunnon keskusteluyhteyttä. Luottamussuhteiden rakentaminen esimerkiksi Irakin vihreällä vyöhykkeellä vaatii aikaa ja vaivaa. Mutta sitkeydellä ja joskus pienillä kärsimyksillä olen onnistunut aloittamaan monia kiinnostavia projekteja. Ylpein olen projektista, jossa poliisiasemille perustettiin perheitä suojelevia yksiköitä. Projekti vaati paljon aikaa ja työtä, mutta toteutui lopulta.
Onko Pohjoismailla mielestäsi erityinen asema YK:ssa?
Mielestäni Pohjoismaat nähdään hyvässä valossa YK:ssa. Meidät nähdään ennen kaikkea rauhan ja tasa-arvon puolestapuhujina.
Olet viettänyt paljon aikaa arabimaissa. Arabikevään alkaessa ilmassa oli paljon optimismia. Uskotko, että tämä johtaa muutokseen?
Työni edellyttää optimismia. Jos tällaisessa työssä kyynistyy, merkitsee se luovuttamista. Mielestäni arabikevääseen on liitetty asioita, joita siihen ei oikeasti kuulu. Lisäksi arabimaat ovat hyvin erilaisia: maiden vertaaminen on kuin vertaisi Norjaa ja Islantia. Kulttuurit ovat erilaisia, mentaliteetit eroavat toisistaan ja jokaisella maalla on oma historiansa.
Uskon että on tapahtumassa asteittainen herääminen, johon uudet median muodot osittain vaikuttavat. Muutos on kuitenkin hidasta eikä sitä voi pakottaa yhteiskuntien ulkopuolelta. Yhteiskuntien on muututtava sisältäpäin. Meidän työmme on antaa yhteiskunnille työkalut muutokseen. Kokemukseni mukaan ihmiset ovat hyvin samankaltaisia. Kaikki haluavat elää rauhassa, tehdä työtä, viettää aikaa perheensä kanssa ja syödä hyvin. Ei se ole sen monimutkaisempaa.
Näemme työssämme monia ikäviä asioita, mutta ihmisten sinnikkyys yllättää. Todellisia sankareita ovat ne, jotka menevät Bagdadissa joka päivä töihin pommeja uhaten tai ne, jotka valvovat yönsä pakkasessa varmistaakseen kansainvälisten toimijoiden turvallisuuden.