Kaarina Immonen työskentelee yhdessä maailman kriisipesäkkeistä: hän toimii YK:n varaedustajana Keski-Afrikan tasavallassa. Immosen pitkä YK-ura on vienyt hänet muun muassa Kongoon, Kambodzhaan, Venäjälle ja Ruandaan. Tämänhetkisessä asemapaikassaan Immonen yrittää ratkaista pitkään unohduksissa pysynyttä kriisiä, joka on kuitenkin viime aikoina noussut laajempaan tietoisuuteen.
Kuinka päädyit YK:n palvelukseen?
Tein maisterintutkintoni Genevessä, minkä jälkeen sain Suomen valtion rahoittaman apulaisasiantuntijapaikan Kongo-Brazzavillessa. Olen syntynyt pienessä kylässä Tansaniassa hieman maan itsenäistymisen jälkeen; kenties tämä tausta näkyy innokkuutena työskennellä erilaisissa ympäristöissä ja olosuhteissa.
Myöhemmin olen toiminut konfliktien ehkäisemiseen ja kriiseistä toipumiseen liittyvissä tehtävissä Ruandassa, Kambodzhassa, Georgiassa ja Venäjällä, jossa työskentelin myös Etelä-Kaukasuksella.
Olet toiminut YK:n varaedustajana Keski-Afrikan tasavallassa joulukuusta 2012 lähtien. Mitä työhösi kuuluu?
Työpäiväni ovat hyvin kiireisiä, sillä toimin sekä kehityskysymysten ja humanitaarisen avun koordinaattorina että YK:n kehitysohjelman pysyvänä edustajana. Vaikeasti ennustettava ympäristö tuo myös omat haasteensa. Tällä hetkellä tärkein tavoitteemme on turvallisuus: tuemme aseistariisuntaan, demobilisaatioon, uudelleenintegraatioon (Disarmament, Demobilisation and Reintegration, DDR) ja turvallisuussektorin uudistuksiin (Security Sector Reform, SSR) tähtääviä prosesseja.
Poliittisessa transitiossa valtion toimivallan vahvistaminen pääkaupunki Banguin ulkopuolella on avainasemassa, samoin vaalien suunnittelu ja oikeuslaitoksen tukeminen.
Pyrimme vastaamaan maan historian pahimpaan humanitaariseen tragediaan. Olemme laatineet avustussuunnitelman, jota varten pyydämme 250 miljoonan dollarin rahoitusta. Samaan aikaan on aloitettava toipumisprosessi: tämä tarkoittaa yhteisöjen suojelua ja vahvistamista, sovinnontekoa ja sosiaalista koheesiota.
Käytännössä yksi päivä viikossa kuluu vierailuihin kentällä. Viimeksi kävin Bossangoassa, jossa 50 000 maan sisäistä pakolaista elää kauheissa olosuhteissa. Nämä ihmiset ovat täysin humanitaarisen avun varassa.
Toiminnassamme pyrimme vähentämään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Kansainvälisenä päivänä naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi järjestimme kampanjan, jossa paikalliset naiset kiersivät Banguin lähistöllä rekoilla puhumassa ihmisille. Yksi 25 naisen ryhmä vangittiin ilman erityistä syytä. Reagoimme tilanteeseen välittömästi ja menin itse sieppauspaikalle. Puhuin myös ministerille, joka puuttui tilanteeseen ja tuli väliaikaisen presidentin kanssa paikalle vapauttamaan naiset.
Ranskan armeijan läsnäolo alueella on lisännyt turvallisuutta ja edesauttanut humanitaarisen avun perillepääsyä. Tapaamme säännöllisesti Ranskan Sangaris-rauhanturvaoperaation edustajia. Yhtälailla maan uskonnollisten johtajien tapaaminen säännöllisesti on tärkeää rauhan ja vuoropuhelun edistämiseksi. Koordinaatiokokoukset eri sektoreilla ovat välttämättömiä tehokkaiden ratkaisujen aikaansaamiseksi.
Aikaeron vuoksi New Yorkin kanssa tapahtuvat neuvottelut, suunnittelut ja raportointi sijoittuvat iltaan. Työskentelemme seitsemänä päivänä viikossa. Yksi haaste on pysyä kärryillä ajan kulumisesta. Toinen haaste on ulkonaliikkumiskielto; tällä hetkellä kaikkien täytyy palata koteihinsa kuudelta, mikä lyhentää päivää merkittävästi.
Sinulla on paljon kokemusta YK-tehtävistä eri maissa. Millaista oli saapua Keski-Afrikan tasavaltaan?
On ollut hyvin surullista seurata, kuinka maa on luisunut vakauden ja kehityksen polulta ennennäkemättömään kriisiin. Monimutkainen tilanne ja väkivalta ovat tuoneet mukanaan epätoivoa, kärsimyksiä ja inhimillisiä tragedioita. Näissä olosuhteissa YK:n työntekijät ovat motivoituneita ja omistautuneita tekemään kaikkensa auttaakseen ihmisiä ja edistääkseen ratkaisuja.
Pelko on edelleen hallitseva tunne viime vuoden traumaattisten kokemusten jälkeen. Tästä huolimatta paikallinen henkilökunta on toiminut ihailtavan rohkeasti. Näiden seikkojen vuoksi vetoan kansainväliseen yhteisöön jotta se edelleen auttaisi Keski-Afrikan tasavallan väestöä.
Myös edeltäjäsi, tanskalainen Bo Shack, oli pohjoismaalainen. Onko Keski-Afrikan tasavallan operaatiossa havaittavissa erityistä pohjoismaista kädenjälkeä?
Tämä on sattumaa, sillä YK-operaatiossa työskentelee ihmisiä 44 maasta. Monimuotoisuus on yksi YK:n toiminnan vahvuuksista. Pohjoismaiden osalta haluaisin korostaa niiden osoittamaa solidaarisuutta Keski-Afrikan tasavallan ihmisille. Tämä näkyy Pohjoismaiden YK:n toiminnalle antamassa merkittävässä rahoituksessa.
Vuonna 2012 Keski-Afrikan tasavallan tilanteessa oli havaittavissa edistystä ja aseistariisuntasopimuksesta oli toiveita. Mikä meni pieleen?
Vuonna 2008 solmitun Librevillen rauhansopimuksen jälkeen aloitettu aseistariisuntaan, demobilisaatioon ja uudelleenintegraatioon tähdännyt ohjelma (Disarmament, Demobilisation and Reintegration, DDR) toimi jonkin aikaa hyvin joillain alueilla ja saavutti konkreettisia tuloksia. Ohjelma toimi erityisesti maan luoteisosassa ja keskipohjoisessa, joissa yhteensä kuusi tuhatta entistä taistelijaa demobilisoitiin ja näistä neljää tuhatta autetaan uudelleenintegraatio-ohjelmilla. Vuonna 2012 kapinallisryhmä The Convention of Patriots for Justice and Peace (CPJP) liittyi rauhansopimukseen, mikä auttoi ohjelman soveltamisessa maan koillisosissa.
Silti on myönnettävä, että ohjelma on kohdannut useita haasteita, jotka ovat viivyttäneet sen tehokasta toimeenpanoa myös aiemmin mainituilla alueilla. Vastoinkäymiset ovat estäneet ohjelman laajentamisen koko maahan. Itse asiassa vastaavanlaisiin ohjelmiin usein liittyvien teknisten ongelmien ohella suurin ongelma on ollut molemminpuolisen luottamuksen saavuttaminen, mikä on välttämätöntä rauhan ja vakauden saavuttamiseksi. Ongelmat johtuivat ennen kaikkea inklusiivisen poliittisen vuoropuhelun puuttumisesta. Prosessissa ei pystytty huomioimaan kaikkien ryhmien poliittisia vaatimuksia.
Kaiken kaikkiaan on valitettavaa, että rauhanprosessin toimeenpano viivästyi maan koillisosissa. Prosessin onnistuminen koillisessa olisi luultavasti auttanut nykyisen väkivallan ehkäisemisessä.
Mitä Keski-Afrikan tasavallan tilanteen parantamiseksi tulisi tehdä? Onko tunnelin päässä valoa?
On myönnettävä, että Keski-Afrikan tasavallassa on tapahtunut useita vallankaappauksia. Tähän mennessä, monet johtajat ovat päässeet valtaan aseellisten kapinoiden avulla. Silti nykyinen kriisi on ennennäkemättömän laaja ja siihen liittyy dramaattisia uskontoryhmien välisen konfliktin piirteitä.
Luonnollisesti tämän hetkinen vaihe, joka koostuu entisten taistelijoiden riisumisesta aseista ja kotiuttamisesta, on äärimmäisen tärkeä. On kuitenkin muistettava, että vaikka afrikkalaiset joukot ja ranskalaiset sotilaat voivat vähentää aseistettuihin ryhmiin ja aseiden leviämiseen liittyviä tuvallisuusongelmia, on joukoilla hyvin rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa maan heikkoon hallintoon. Juuri heikko hallinto on maan Keski-Afrikan tasavallan ongelmien ytimessä.
Tilanteen parantamiseksi tarvitaan aseistariisunnan lisäksi poliittista dialogia, sovintoa ja luottamusta. Näiden avulla voidaan järjestää vapaat ja demokraattiset vaalit, jossa kansalaiset voivat valita johtajansa. Tämän jälkeen kansainvälinen yhteisö voi auttaa valtiota kehittämään keskeisiä politiikan, turvallisuuden ja oikeuslaitoksen instituutioita.
Väliaikainen hallitus on laatinut YK:n ja kansainvälisen yhteisön avustamana tiekartan, jota nopeasti ja huolellisesti noudattamalla on mahdollista saavuttaa valoa tunnelin päässä.
Ensimmäinen askel maan asukkaiden tilanteen parantamiseksi on sen tosiasian tiedostaminen, että asukkaiden tulee jättää erimielisyytensä sivuun ja pyrkiä yhdessä muodostamaan kansakunta. Ratkaisu on ennen kaikkea keskiafrikkalaisten itsensä käsissä. Heidän on toimittava pikaisesti ja määrätietoisesti ja tätä kehitystä meidän on tuettava.