Huhtikuu 2015. Viimeisenä ovensa sulki poliisiasema.
Pohjoisaustralialaisen Oombulgurrin kylän asukkaat olivat kuukausien ajan seuranneet, miten heidän kylänsä palvelut kuihtuivat pois. Ensin lakkautettiin kauppa, seuraavaksi hävisivät koulu ja terveyskeskus. Lopulta myös sähkö ja vesi katkaistiin.
Oombulgurrissa pitkään asunut seitsemän lapsen äiti Stella Albert oli yksi viimeisistä lähtijöistä.
”Uskoin, että Oomby olisi paikka, jossa vietän eläkevuoteni. Niin ei käynytkään”, Albert sanoo australialaisen televisiokanavan ABC:n haastattelussa.
”Olin hyvin onneton ja itkin, kun lähdimme kylästä. Meidän talossamme Oombulgurrissa on edelleen joitain tavaroita.”
”Elämäntapavalintoja”
Vuonna 2011 lakkautetun Oombulgurrin tarinaa on viime viikkoina kerrottu Australiassa ahkerasti, sillä ihmiset pelkäävät sen toistuvan.
Länsi-Australian osavaltio ilmoitti viime vuoden lopulla sulkevansa jopa 150 eristyksissä olevaa aboriginaalikylää. Australian hallitus tuki aiemmin kylien ylläpitoa, mutta siirsi kylät viime vuoden syyskuussa kokonaan osavaltioiden vastuulle. Länsi-Australian johtajan Colin Barnettin mukaan kylistä on nyt tullut ”kannattamattomia”.
Pääministeri Tony Abbott puolusti hallituksen päätöstä maaliskuun 10. päivänä antamassaan haastattelussa.
”Veronmaksajien tehtävä ei ole rahoittaa elämäntapavalintoja”, Abbott totesi.
Lausunto herätti vastalauseryöpyn etenkin aboriginaalien keskuudessa. Arvostelijoiden mukaan Abbott ei tunne aboriginaalikulttuuria tarpeeksi hyvin, mikäli hän nimittää perinteisillä mailla asumista ”elämäntapavalinnaksi”.
Oikeus maahan turvattava
Alkuperäiskansat ovat asuttaneet Australiaa ainakin 50 000 vuoden ajan. Aboriginaaleille maaperällä on aina ollut suurempi hengellinen merkitys kuin länsimaisissa kulttuureissa, ja kotiseututunne asutettua maata kohtaan on voimakas. Virallinen yhteisymmärrys aboriginaalimaiden omistajista on kuitenkin monin paikoin kateissa.
Ongelman juuret ulottuvat siirtomaa-aikaan saakka. Englantilaisten maahanmuuttajien näkemyksen mukaan aboriginaaleilla ei ollut omistajuussuhdetta maahan, sillä nämä eivät olleet viljelleet maata tai rakentaneet sille taloja.
Australian maanomistajuuslait ovat edelleen ristiriidassa YK:n alkuperäiskansojen julistuksen kanssa. Kansainvälisen käytännön vastaisesti aboriginaalien pitää todistaa, että he ovat asuttaneet siirtomaa-ajasta lähtien sitä maata, jonka omistajuutta he hakevat.
YK:n alkuperäiskansojen erityisneuvonantaja James Anayia kehotti jo vuonna 2009 Australian hallitusta sovittelemaan kiistat viipymättä.
”Alkuperäiskansojen oikeus maahan, luonnonvaroihin ja perinnepaikkoihin pitää taata”, Anayia kirjoitti raportissa, joka julkaistiin hänen Australian-vierailunsa päätteeksi.
”Palveluiden toimittaminen etäisille alueille on toki monimutkaista. Näillä alueilla elävillä alkuperäiskansoilla pitää kuitenkin olla samat sosiaaliset ja taloudelliset oikeudet kuin muulla Australian väestöllä, eikä aboriginaalien täydy uhrata kulttuuriaan tai elintapojaan niiden saavuttamiseksi.”
Kaikkein huono-osaisimmat
Aboriginaaliyhteisöjen pakkolakkautuksia on perusteltu rahapulan lisäksi tarpeella kitkeä kylissä leviävää rikollisuutta.
Oombulgurrissa kuutta aikuista syytettiin vuonna 2007 lapsiin kohdistuneista seksuaalirikoksista. Myös perheväkivalta oli yleistä ja alkoholinkäyttö runsasta. Asukkaiden mukaan vain pieni osa väestöstä oli vastuussa kaikista ongelmista. Tilastot kuitenkin osoittavat, että rikokset ovat keskimääräistä yleisempiä myös muissa aboriginaaliyhteisöissä.
Aboriginaalit ovat yliedustettuja sekä lastensuojelu- että rikosjärjestelmissä. Pitkään jatkuneen järjestelmällisen syrjinnän takia he ovat muuta väestöä huonommassa asemassa myös koulutuksensa puolesta sekä terveydentilalla ja elinolosuhteilla mitattuna. Jopa keskimääräinen eliniänodote on aboriginaaleilla 11 vuotta pienempi kuin muilla australialaisilla.
Kylien pakkosulkeminen ei ole kuitenkaan vähentänyt sosiaalisia ongelmia toivotulla tavalla. Erityisneuvonantaja Anayia toteaa raportissaan, että kaupungeissa asuvat aboriginaalit pärjäävät yleensä perinteisillä maillaan eläviä huonommin. Työt ovat harvassa, ja tukiasuntoja voi joutua jonottamaan jopa kymmenen vuotta. Monet kodittomiksi jääneet aboriginaalit ovat joutuneet leiriytymään kaupunkien puistoihin.
Oombulgurrin sulkemisen jälkeen Stella Albertilla ei ollut paikkaa minne mennä. Hän päätyi elämään telttaan Wyndhamin kaupungin liepeillä.
”En pidä täällä asumisesta, koska lapsemme päätyvät vaikeuksiin. Tytöt myyvät itseään, pojat varastavat autoja ja jopa lapset juovat alkoholia”, Albert sanoo.
Useimmat Oombulgurrin entiset asukkaat elättelevät toiveita siitä, että he voisivat jonain päivänä palata kyläänsä.
”Haluan kävellä siellä, missä isoisäni käveli, kalastaa siellä, missä isoäitini kalastivat ja juosta siellä, missä enoni juoksivat”, sanoo entinen asukas Sean Meehan ABC-uutisten haastattelussa.
”Ilman maatamme me emme ole mitään.”
Lue lisää:
Erityisasiantuntija James Anayian raportti
Artikkeli on osa UNRICin huhtikuun uutiskirjettä. Lue loput jutut täältä.