Kuten edesmennyt muusikko Gösta Sundqvist laulussaan havainnoi, pohjoismaiset kuluttajat ovat elektroniikan aallonharjalla ja haluavat pysyä siellä. Sen suuremmin ajattelematta korvaamme vanhan uudella, on kyse älypuhelimen tuoreimmasta versiosta, puolta senttiä ohuemmasta televisiosta, kevyemmästä kannettavasta tai suuremmasta jääkaapista. Harva jää miettimään sitä, että mihin ne vanhat tuotteet päätyvät.
Elektroninen jäte, tai e-jäte, on termi, jolla kuvataan pois heitettäviä ja hävitettäviä elektronisia tuotteita. Tämän jätteen määrä on kasvanut maailmassa huomattavasti, lähinnä siitä syystä, että moderni elektroniikka suunnitellaan lyhytikäiseksi.
Tanskalaisen yritysten yhteiskuntavastuuta valvovan DanWatch:in vuonna 2011 tekemän selvityksen mukaan e-jätteen määrä kasvaa kolminkertaista vauhtia muuhun jätteeseen verrattuna. YK:n ympäristöohjelma UNEP arvioi, että maailmassa tuotetaan joka vuosi 20–50 miljoonaa tonnia e-jätettä.
Onneksi osa e-jätteestämme kierrätetään asianmukaisesti. E-jätteen vuosittainen keräysmäärä on noussut Pohjoismaissa merkittävästi viimeisen vuosikymmenen aikana tiukentuneiden lakien ja parantuneen kierrätysjärjestelmän takia.
Useat kansainväliset sopimukset, kuten Baselin yleissopimus vuodelta 1992, kieltävät vaarallisen e-jätteen kuljettamisen yli valtiorajojen. Lisäksi vuonna 2003 EU asetti sähkö- ja elektroniikkalaiteromusta määräävän WEEE-direktiivin, joka päivitettiin viime vuonna. Pohjoismaat ovat myös tiukentaneet omaa ympäristölainsäädäntöään kriminalisoiden luvattoman jätteenkuljetuksen.
Ponnisteluista huolimatta läheskään kaikkea e-jätettä ei kierrätetä. Päinvastoin joidenkin arvioiden mukaan vain noin kymmenen prosenttia kaikesta e-jätteestä käsitellään oikein. Lakeja ja säännöksiä kierretään ja suuria määriä e-jätettä kuljetetaan Afrikkaan ja Aasiaan verojen ja kierrätysvelvollisuuden välttämiseksi. Kehitysmaat ovat pitkään olleet houkutteleva kohde rikkaiden maiden jätteille. Ilmiötä voisi kutsua ”myrkylliseksi kolonialismiksi”.
Toisen roska on kuitenkin toisen aarre, ja e-jätteessä on paljon arvokkaita metalleja, kuten kuparia ja kultaa, joita on mikrosiruissa ja prosessoreissa. Tästä johtuen E-jätteen dumppauspaikoilla kehitysmaissa käy kuhina kun lapset ja aikuiset tonkivat jätteen, hajottavat vanhat laitteet ja ottavat niistä kaiken arvokkaan edelleen myytäväksi. Jälleenmyynti on monelle ainoa elinkeino.
Suurin ongelma UNEP:in mukaan ovat alkeelliset keinot jätteenkäsittelyssä. Esimerkiksi elektroniikkajätteen polttamisella on vakavia seuraamuksia sekä ympäristölle että ihmisen terveydelle. Valtaosa elektroniikkatuotteista sisältää vaarallisia ainesosia, kuten elohopeaa, lyijyä ja kadmiumia, joiden kaikkien tiedetään aiheuttavan muun muassa syöpää, hengitysteiden sairauksia ja lisääntymisongelmia.
Pohjoismaat eivät ole pahimpia dumppaajia, mutta parantamisen varaa meilläkin on. Tanska kuuluu seitsemän suurimman Ghanaan, joka on yksi jätebisneksen keskuksista, käytettyjä tietokoneita vievän valtion listalle. Suomessa arvioidaan, että 40–50 prosenttia e-jätteestä päätyy muualle kuin viralliseen kierrätykseen tai jätteenkäsittelyyn. Sama pätee 12 000 tonniin ruotsalaista elektroniikkaa, ja Länsi-Afrikasta raportoidaan löytyvän kasoittain ruotsalaisia hylättyjä tietokoneita, televisioita, jääkaappeja ja muita elektroniikkatuotteita.
Norjan tullin haaviin jää kuukausittain uusia salakuljetettavaksi tarkoitettuja jätelasteja. ”Osa näistä tuotteista korjataan kohdemaassa paikallisia käyttäjiä varten, mutta osa on yksinkertaisesti vain vaarallista jätettä”, kertoo tullin työntekijä.
Huolimatta lukuisista maailmanlaajuisista ja alueellisista sopimuksista e-jäteongelmat ovat edelleen läsnä, myös Pohjoismaissa. Jos ja kun elektroniikan kulutuskulttuuri jatkaa leviämistään, on tärkeää, että e-jätteen aiheuttamat ongelmat nostetaan kansainväliselle, kansalliselle ja jokaisen henkilökohtaiselle agendalle.