Pääsihteerin viesti kansainvälisenä päivänä naisiin kohdistuvan väkivallan poistamiseksi

Ympäri maailmaa, niin rikkaissa kuin köyhissäkin maissa, naiset joutuvat hakatuiksi, ihmiskaupan uhreiksi, raiskatuiksi ja tapetuiksi. Nämä ihmisoikeusrikkomukset vahingoittavat yksilöiden lisäksi myös kokonaisten yhteisöjen kehitystä, rauhaa ja turvallisuutta.

Vaarat vaanivat naisia kaikkialla, mutta ne, jotka asuvat aseellisten konfliktien valtaamissa yhteisöissä, ovat erityisessä vaarassa. Konfliktien kehittyessä entistä monimutkaisimmiksi seksuaalisen väkivallan keinot ovat kehittyneet. Naiset eivät ole vaarassa ainoastaan varsinaisten taistelujen aikana, vaan myös rauhan vallitessa – jolloin armeijan joukot, kapinalliset, rikollisjengit tai jopa poliisi voivat käydä naisten kimppuun.

Emme tiedä uhrien todellista määrää, mutta rikoksia on huomattavasti enemmän kuin niitä raportoidaan; vielä harvempi ilmoitus johtaa pidätykseen. Liian monessa maassa raiskauksella on yhä leima, joka saa naiset välttämään oikeuden hakemista. Joissakin maissa uhrit saavat kaksi raakaa kohtelua: ensin itse rikoksen, sen jälkeen oikeusjärjestelmän langettaman syytteen ”aviorikoksesta” sekä sen mahdolliset seuraukset.

Vaikka syylliset nimettäisiin, heitä rangaistaan harvoin. Näin on erityisesti silloin, kun he työskentelevät poliisivoimissa ja armeijassa. Toisinaan rikokset ovat erityisen järkyttäviä. Kongon tasavallassa, Pohjois-Kivun provinssissa, raportoidaan noin 350 raiskausta kuukausittain. Joskus uhrien sukupuolielimiä on silvottu.

Vielä järkyttävämpää on monien uhrien ikä. Tietyillä Haitin väkivaltaisilla alueilla 50 prosenttia nuorista naisista on raiskattu tai heitä on seksuaalisesti ahdisteltu. Joka kolmas niistä harvoista urheista naisista, jotka hakevat oikeutta, on alle 13-vuotias. Aiemmin tänä vuonna Liberiassa koettiin erityisen väkivaltainen kuukausi, jonka aikana enemmistö raportoitujen raiskauksien uhreista oli alle 12-vuotiaita, osa heistä alle 5-vuotiaita.

Edellä mainitut esimerkit tulevat maista, joissa YK:lla on rauhanturvaamistoimintaa. Turvallisuusneuvoston päätöksen ansioista seksuaalisen väkivallan käyttöä sotatoimissa pidetään nykyään kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden asiana. Päätöksen mukaan rauhanturvaoperaatioiden raportointiin – erityisesti niihin, joiden on tarkoitus suojella siviilejä – kuuluu myös naisten ja lasten suojeleminen kaikenlaiselta väkivallalta. Turvallisuusneuvoston päätös painotti myös YK:n työntekijöiden tekemän seksuaalisen hyväksikäytön nollatoleranssin tärkeyttä sekä kehotti kohdemaiden armeija- ja poliisijoukkoja takaamaan heidän vastuullisuutensa seksuaalirikkomustapauksissa.

Turvallisuusneuvoston päätöksen hyväksyminen kertoo maailmanlaajuisen tietoisuuden heräämisestä. Vuoden 2008 helmikuussa Wienissä järjestetty ihmiskauppa-foorumi sekä yleiskokouksen jatkunut aiheen esille nostaminen ovat myös osoituksia kansainvälisestä toimintaan ryhtymisestä.

Kansallisella tasolla yhä useammat maat ovat ulottaneet lainsäädännön suojaamaan naisia sekä toteuttaneet parempia palveluita uhreille. Lisäksi miehiä ja poikia on enenevissä määrin yritetty sitouttaa ongelman huomioimiseen.

Kehitys on tervetullutta, mutta työtä riittää vielä. Lakeja täytyy vahvistaa ja rankaisemattomuutta vastaan taistella. Meidän täytyy taistella asenteita ja käytöstä vastaan, jotka hyväksyvät, antavat anteeksi, puolustavat tai jättävät huomiotta naisiin kohdistuvan väkivallan. Niin ikään meidän tulee lisätä rahoitusta, jonka avulla uhrien palveluita parannetaan.

Olen päättänyt vahvistaa näitä toimia maailmanlaajuisen ”UNiTE to end violence against women” -kampanjan avulla. Kampanjan tarkoituksena on lisätä ihmisten tietoisuutta, kasvattaa poliittista tahtoa ja resursseja sekä luoda ilmapiiri, joka tukee nykyisiä sitoumuksia.

Meidän kaikkien – miesten ja naisten, sotilaiden ja rauhanturvaajien, kansalaisten ja johtajien – tulee jakaa vastuu naisiin kohdistuvan väkivallan poistamisesta. Valtioiden tulee kunnioittaa tekemiään sitoumuksiaan väkivallan estämiseksi, viedä syylliset oikeuden eteen sekä tarjota apua uhreille. Jokaisen tulisi puhua perheen parissa, työpaikalla ja eri yhteisöissä, jotta naisiin kohdistuva väkivalta lakkaa.