YHDISTYNEET KANSAKUNNAT
PÄÄSIHTEERI
—
VIESTI KANSAINVÄLISENÄ PÄIVÄNÄ SOLIDAARISUUDEN OSOITTAMISEKSI PALESTIINAN KANSALLE
29. marraskuuta 2010
Joka vuonna kansainvälisenä päivänä solidaarisuuden osoittamiseksi Palestiinan kansalle, mietimme palestiinalaisten tilannetta ja pohdimme, mitä muuta me voisimme tehdä rauhan eteen.
Kaksi kehityskaarta saavuttaa kriittisen pisteen vuoden 2011 aikana.
Ensinnäkin, Palestiinan presidentti Abbas ja Israelin pääministeri Netanyahu ovat sitoutuneet laatimaan kehyssopimuksen, jonka on määrä johtaa lopulliseen rauhaan, syyskuuhun mennessä. Toiseksi, Palestiinalaishallinnon on määrä saada kaksivuotiset suuntaviivansa, jotka valmistavat sitä itsenäisen valtion asemaan, valmiiksi elokuuhun mennessä.
Tapaamisessaan syyskuussa 2010 nelikko totesi, että sopimukseen voidaan päästä siinä aikataulussa, minkä johtajat sopivat keskenään, ja että Palestiinalaishallinto, jos se jatkaa nykyisiä toimiaan instituutioiden rakentamiseksi ja julkisten palveluiden tarjoamiseksi, on hyvin valmistautunut perustamaan valtion lähitulevaisuudessa.
Harva palestiinalainen on kuitenkaan optimistinen sen suhteen, että mitään ratkaisevaa saavutetaan ensi vuonna, tai koskaan. Kun tilannetta tarkastelee ihmisten tasolla, on epätoivo ymmärrettävissä. Pian sen jälkeen, että suorat neuvottelut lopullisesta rauhasta alkoivat syyskuussa, umpeutui myös Israelin hyvä ele, siirtokuntien rakentamisen lykkääminen. Se vei neuvotteluilta pohjan. Satojen uusien yksikköjen rakentaminen Länsirannalle alkoi, ja Itä-Jerusalemiin suunniteltuja siirtokuntia hyväksyttiin. Tämä kehityskulku on vakava isku poliittisen prosessin uskottavuudelle. Israelilla on vieläkin velvollisuus, joka pohjautuu sekä kansainväliseen lakiin että tiekartta-rauhansuunnitelmaan, lopettaa siirtokuntatoiminta.
On myös totta, että harva israelilainen on toiveikas sen suhteen, että rauha saavutetaan lähiaikoina. Ymmärrän Israelin turvallisuushuolet. Mutta pyydän kaikkia israelilaisia katsomaan tilannetta uusin silmin, ja näkemään luotettavan turvallisuuspartnerin kiistattoman nousun, ja presidentti Abbasin alituisen sitoutumisen siihen, että Israelilla on oikeus elää turvallisesti ja rauhassa, sekä hänen lausuntonsa, jotka kieltävät väkivallan ja terrorismin. Muistutan myös kaikkia Arabien rauhanaloitteen lupauksesta, että kahden valtion ratkaisua ja kattavaa rauhaa Israelin ja arabien välillä seuraisi muodollisten suhteiden luominen Israelin ja kaikkien arabivaltioiden välille.
Kiitän niistä askelista, joita vuoden aikana otettiin olosuhteiden parantamiseksi paikan päällä. Tämä ei kuitenkaan riitä. Palestiinalaishallinnon on jatkettava valtiollisten instituutioiden luomista ja taisteltava terrori-iskuja ja kapinaa vastaan. Samalla on sekä Israelin intresseissä että sen vastuu lopettaa miehitystoimenpiteet, etenkin liikkumiseen, pääsyyn ja turvallisuustekoihin liittyen.
Olen edelleen hyvin huolissani Gazan tilanteesta. Arvostan Israelin politiikan muutosta ja usean YK:n projektin hyväksymistä. Mutta tämä on vain ensimmäinen askel. Tätä tulisi seurata turvallisuusneuvoston päätöslauselman 1860 täysi implementaatio. Israelin on sallittava siviilien uudelleenrakennusyritykset laajemmin, ihmisten ja tavaroiden vapaa liikkuvuus, ja sen on autettava projektien nopeassa implementaatiossa. Gazasta lähtevän rakettitulen on loputtava. Vankien vaihto, de facto rauhallisen tilanteen jatkuminen ja yritykset luoda sovinto palestiinalaisten kanssa ovat myös tärkeitä toimenpiteitä.
Vallitsee musertava kansainvälinen yhteisymmärrys siitä, että vuonna 1967 alkaneen miehityksen on loputtava, molempien osapuolten perustavanlaatuisiin turvallisuushuoliin on vastattava, pakolaiskysymykseen on löydettävä vastaus ja Jerusalemin on neuvotteluissa noustava molempien valtioiden pääkaupungiksi. Haastan nämä kaksi johtajaa näyttämään valtiomiestaitonsa ja poliittisen rohkeutensa kansainvälisen rauhan saavuttamiseksi. Kansainvälisen yhteisön on osaltaan oltava valmis hyväksymään omat velvollisuutensa rauhan saavuttamiseksi.
Toivokaamme että seuraava vuosi on vuosi, jolloin me vihdoin saamme aikaiseksi oikeudenmukaisen ja lopullisen rauhan Lähi-idässä, rauhan, joka nojaa turvallisuusneuvoston päätöslauselmiin 242, 338, 1397, 1515 ja 1850, aikaisempiin sopimuksiin, Madridin rauhankonferenssin periaatteisiin, tiekartta-rauhansuunnitelmaan ja Arabien rauhanaloitteeseen. Teen kaiken vallassani olevan tukeakseni näitä ponnisteluja.