Suomen hävittyä lokakuun äänestyksessä YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvan jäsenen paikasta tulee kulumaan lähes vuosikymmen ennen kuin Pohjoismaat voivat olla jälleen edustettuina turvallisuusneuvostossa.
Pohjoismaat ovat aina asettuneet tukemaan toisiaan, kun yksi maa pyrkii turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi joka toisella Länsi-Euroopan ja muiden maiden ryhmälle avautuvalla mandaatilla. Nyt kun kaksi Pohjoismaata peräkkäin, Suomi ja Islanti (vuonna 2008), ovat hävinneet kolmen maan kamppaillessa kahdesta paikasta, Pohjoismaiden yhteistä ehdokkuutta voidaan alkaa kyseenalaistaa.
Aikaisemmin Ruotsi on hävinnyt äänestyksessä vuonna 1992. Perinteen mukaisesti Norja tulee olemaan Pohjoismaiden yhteinen ehdokas vuonna 2016.
Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola on kommentoinut Suomen turvallisuusneuvostokampanjaa ja tappiota useissa lehdissä ja televisiossa. UNRIC:in pohjoismaiselle uutiskirjeelle antamassaan haastattelussa hän arvioi, että Pohjoismailla saattaa nyt olla kiusaus ryhtyä itsenäiseen kampanjointiin yhteispohjoismaisen ehdokkuuden epäonnistuttua. UNRIC:in Emilia Honkasaari haastatteli Aaltolaa.
Miksi Suomen kampanja ei johtanut toivottuun lopputulokseen?
Paikan saavuttaminen YK-turvallisuusneuvostossa oli Suomelle laaja kansallinen ponnistus. Tavoite jäi toteutumatta, mikä kielii Suomen aseman heikentymisestä ja uskottavan strategian puutteesta. Julkisuudessa on esiintynyt paljon tulkintoja yksittäisistä syistä. Eräs keskeisimmistä on jäänyt vähälle huomiolle. Pohjoismainen malli ei ole muun maailman silmissä yhtä vetovoimainen kuin aiemmin.
Suomen mahdollisuudet hakea paikkaa avautuivat pohjoismaiden yhteisestä sopimuksesta. Pohjoismaat hakevat paikkaa neljän vuoden välein. Historiallisesti tämä taktiikka on toiminut hyvin. Mutta viimeisen kahden vuosikymmenen kuluessa tilanne on muuttunut. Ruotsi, Islanti ja Suomi ovat epäonnistuneet omissa kampanjoissaan. Tämä on suuri muutos. Eittämättä se kertoo Pohjoismaiden vaikutusvallan laskusta.
Millaisia teemoja kampanjassa korostettiin ja millaisen kuvan Suomi loi itsestään?
Suomen kampanjassa korostui kaksi teemaa: naistenoikeudet ja rauhanvälitys. Näillä molemmilla on juuret nimenomaan pohjoismaisuudessa. Suomi muiden Pohjoismaiden tavoin on ylpeillyt edistyksellisellä yhteiskunnallaan. Väestöltään homogeeniset maat ovat saavuttaneet korkean elintason ja rauhanomaisen järjestyksen. Olemme voineet ylpeillä YK:n kehitystä kuvaavissa tilastoissa. Suomi ja muut Pohjoismaat ovat kärjessä miltei kaikilla mittareilla tasa-arvosta koulutukseen.
Suomen pohjoismainen omakuva korostaa ”maailmankatolla” olemista maantieteen lisäksi myös kehityksen kohdalla. Maailma on kuitenkin muuttunut moniarvoisempaan suuntaan. Muita kehityksen esikuvia on ilmaantunut, kuten Kiina ja Brasilia. Yksiraiteinen kehitysmalli, joka jonka on kuviteltu johtavan tavoittelemisen arvoiseen pohjoismaiseen yhteiskuntaan, alkaa olla vanhentunut. Silti Suomen pohjoinen identiteetti usein vielä nojaa tähän pohjaan. Uskomme sinnikkäästi vielä olevamme esimerkki muulle maailmalle. Tämä usko on usein häiritsevää muiden maiden näkökulmasta.
Mikä on Pohjoismaiden rooli YK:ssa ja millaisia teemoja voisimme ajaa?
Rauhanvälitys on sinällään kannatettava teema. Mutta yhä useammille maille sen korostaminen saattaa kieliä ylimielisestä asenteesta. Kuka Suomi kuvittelee olevansa tässä suhteessa? Australian keskeinen kampanjateema oli pientenvaltioiden aseman parantaminen. On selvää, että tällä oli paljon painoarvoa. Pienet valtiot hallitsevat YKn yleiskokouksessa. Suomikin on pieni valtio. Vaikka se haluaisikin olla rauhanvälityksen suurvalta, sen poliittinen pääoma on sangen rajallinen. Pohjoismaisittain tulkitut naistenoikeudet eivät nekään kanna pitkälle. Teema ei ole valitettavasti ole poikkileikkaava kysymys monille maille.
Pohjoismainen esimerkki oli vetovoimainen kylmän sodan aikana. Se tarjosi neutraalimman kolmannen vaihtoehdon maailman valtioille. Tämä tenhovoima ei ole enää voimissaan. Malli kaipaisi terästystä ja nykyaikaistamista. Nyt Pohjoismaat saattavat vaikuttaa saavutettuja etujaan puolustavilta ylemmyydentuntoisilta toimijoilta.
Pohjoismailla on ollut suuri rooli YK:ssa. YK-järjestelmä on kuitenkin toisen maailmansodan ja kylmänsodan jäänne. Suurten globaalien haasteiden edessä se on usein osoittautunut toimintakyvyttömäksi. YK kaipaisi uudistamista. Kysymys on Pohjoismaiden halusta toimia tämän välttämättömän uudistuksen moottorina.
Mitä seurauksia Suomen epäonnistuneella kampanjalla on?
Vaarana on, että Pohjoismaat alkavat käydä turvaneuvostokampanjoitaan omin päin vailla laajempaa koordinaatiota. Tämä hämärtäisi pohjoismaisuutta uudistamisen sijasta. Tällä hetkellä Suomen ulkopolitiikka koostuu useasta eri komponentista (esim. EU-politiikka, kehityspolitiikka, turvallisuuspolitiikka ja YK-politiikka). Politiikkaprioriteetit ovat eri osa-alueilla keskenään ristiriitaisia. Harkittua strategisista kokonaisuutta ja linjaa ei ole olemassa. Oman eriomaisuuden sijasta ulkopolitiikan pitäisi korostaa Suomea pienenä pohjoismaisena maana, jolla on ollut ja tulee olemaan rohkeutta panostaa ja tarttua kaikkien valtioiden kannalta oleellisiin kysymyksiin.