Kosteikot – Maapallon munuaiset

Kosteikot kattava maapallon pinta-alasta ainoastaan noin kuusi prosenttia. Niissä elää ja lisääntyy noin 40 prosenttia kaikista kasvi- ja eläinlajeista. Pohjoismaissa kosteikkojen osuus on huomattavasti suurempi. Helmikuun 2. päivänä vietetään Maailman kosteikkopäivää.

Pyhä-Luoston-kansallispuisto-Suomi-Finland
Pyhä-Luoston kansallispuisto Suomessa. Kuva: Datingscout/Unsplash

Noin 35 prosenttia maailman kosteikoista on hävinneet viimeisten 50 vuoden aikana. Kosteikot ovat katoamassa kolme kertaa nopeammin kuin metsät. Kosteikot, eli maata ja vettä yhdistävät siirtymävyöhykkeet ovat alueita, joilla veden virtaus, ravinteiden kierto sekä auringon energia kohtaavat. Ne luovat ainutlaatuisen ekosysteemin, jolle on ominaista hydrologia, maaperä ja kasvillisuus.

Kosteikot voidaan määritellä laajemmin puhuttaessa siten, että niihin luetaan kuuluvaksi kaikki järvet, joet ja maanalaiset pohjavesialueet sekä suot ja rämeet. Näiden lisäksi myös esimerkiksi kosteat niityt, turvemaat, keitaat, suistot, deltat ja vuorovesialueet. Lisäksi myös mangrovemetsät, muut rannikkoalueet, koralliriutat ja kaikki ihmisen tekemät alueet, kuten kalalammikot, riisipeltoalueet, tekoaltaat sekä suola-altaat.

Kolmasosa kosteikoista menetetty

Suo Ruotsin lapissa. Kuva: Kosteikkojen Yleissopimuksesta/www.worldwetlandsday.org

Kosteikot sitovat jopa yli 30 prosenttia kaikesta maalla olevasta hiilestä. Hiilestä, joka muutoin vaikuttaisi ilmaston lämpenemiseen. Kosteikot imevät hiilidioksidia ja auttavat siis hidastamaan ilmaston lämpenemistä sekä vähentämään saastumista, minkä vuoksi niitä on voidaan myös kutsua ”Maapallon Munuaisiksi”. Ainoastaan turvemaat kätkevät kaksi kertaa enemmän hiiltä kuin maailman metsät yhteensä. Kun kosteikot kuivatetaan ja tuhotaan, ne päästävät valtavia määriä hiiltä.

  • Lue täältä YK:n ympäristöohjelman, UNEP:in,   maailmanlaajuisesta biologisen monimuotoisuuden turvaamisen lunotosopimuksesta

Pelkästään viimeisten 50 vuoden aikana yli kolmannes kaikista maailman kosteikoista on tuhoutunut – suurelta osin maatalouden, asutuksen laajenemisen ja esimerkiksi saastumisen, liikakalastuksen, vieraslajien tai ilmastonmuutoksen vuoksi. Joillakin maailman alueilla kosteikkojen väheneminen on vielä tätäkin laajempaa, esimerkiksi Tanskassa yli 90 prosenttia kosteikkoalueista on hävinnyt vuosina 1900-1990, kun taas Ruotsissa yli 65 prosenttia luonnossa esiintyvistä kosteikoista on hävinnyt.

Pohjois-Euroopassa on enemmän kosteikoiksi luokiteltuja alueita kuin monissa muissa maanosissa. Turvesoita esiintyy lähes koko Euroopassa, kuitenkin eniten Luoteis-, Pohjoismaiden ja Itä-Euroopan maissa. Niiden pinta-ala on noin 350 000 km2. Suomessa ja Ruotsissa noin 25 prosenttia maa-alasta on kosteikkoja.

Kaikki kosteikot kasvavat uudelleen

Ruotsin ympäristönsuojeluviraston asiantuntija Matti Ermold vahvistaa, että Ruotsi ja Pohjoismaat ovat Venäjän, Pohjois-Amerikan ja Kiinan, Intian, Bangladeshin ja joidenkin Afrikan maiden, kuten Tansanian, lisäksi niitä maita, joissa on eniten kosteikkoja kokonaispinta-alastaan. Pohjoismaissa suuret kosteikot muodostuivat viimeisen jääkauden jälkeen, hieman yli 10 000 vuotta sitten.

”Kostea ilmasto ja alhaiset lämpötilat johtivat siihen, että kuolleet kasvinosat eivät hajonneet ja saattoivat siten kasautua. Meillä voi siis olla soita, jotka koostuvat 10 metriä paksusta turvekerroksesta, jossa turve on käytännössä kuolleita kasvinosia”, Ermold sanoo.

Kaikki kosteikot kasvavat ajan myötä uudelleen (sukkessio) siirtyessään luonnontilasta toiseen. Tämä tapahtuu luonnollisesti pitkän ajan kuluessa, yleensä useiden satojen tai tuhansien vuosien aikana. Ajan myötä myös esimerkiksi järvet voivat kasvaa uudelleen, muodostaa kosteikkoja, jotka puolestaan kasvavat uudelleen ja muuttuvat metsiksi. Edellytyksenä toki on, että prosessia ei häiritä.

Ojan-tukkiminen-valunta-kunnostus-kosteikko
Ojan tukkiminen. Ojan tukkimiseksi ja siten valunnan pysäyttämiseksi tehty kunnostus. Kuva: Matti Ermold, Naturvårdsverket

Ihmisen vaikutus on osittain nopeuttanut näitä sukkessioprosesseja, jotka muuten kestäisivät hyvin kauan. Kaivaminen, järvien laskeminen, vesistöjen oikaiseminen, ilmastonmuutos, typpilaskeuma ja hyödyntäminen ovat johtaneet siihen, että kosteikot ovat menettäneet alkuperäisen vedenkorkeutensa sekä veden saatavuuden vaihtelun vuoden aikana.

”Häiriöt, kuten muun muassa tulipalot, tulvat tai myrskyt, ovat aiheuttaneet sen, että tämä prosessi on joskus viivästynyt tai ”nollautunut”. Osa nykyisistä kosteikoista Pohjoismaissa oli aikoinaan järviä”, Matti Ermold mainitsee.

Uudelleen luominen on ensisijainen tavoite

Kestävän kehityksen tavoite 6, veden ja sanitaation saatavuuden ja sen kestävyyden varmistamisen, taustalla olevista tavoitteista on se, että kaikki maat olisivat sitoutuneet suojelemaan ja ennallistamaan kosteikkoja vuoteen 2030 mennessä. Matti Ermold huomauttaakin, että ymmärrys kosteikkojen toiminnasta ja hyödyistä on lisääntynyt viime aikoina. Useat maat ovat nähneet, että kosteikkoja on tarpeen ennallistaa, jotta voidaan selviytyä samanaikaisesti useista ilmasto- ja ympäristöhaasteista.

”On todennäköistä, että luomme tulevaisuudessa lisää kosteikkoja uudelleen, jotta voimme vähentää kasvihuonekaasupäästöjä, sopeutua tulviin ja kuivuuteen sekä puhdistaa vettä erilaisista aineista. Ilmastonmuutos, joka aiheuttaa muutoksia lämpötilassa ja sademäärissä, vaikuttaa tulevaisuudessa paljon kosteikkoihin, koska kosteikot ovat hyvin riippuvaisia niiden toimivasta vedenkierrosta (hydrologiasta)”, hän huomauttaa. Maailman kosteikkopäivää vietetään virallisesti 2. helmikuuta, jolla halutaan lisätä tietoisuutta kosteikoista. Tämä päivä on myös vuonna 1971 kansainväliseksi sopimukseksi hyväksytyn kosteikkoja koskevan yleissopimuksen vuosipäivä.

  • Lue täältä lisää miksi juuri nyt pitäisi alkaa toimia luonnon ennallistamisen vuoksi.
  • Täältä voit lukea lisäsyitä miksi turvata vesistöjä sekä metsiä.

Uusimmat artikkelit

António Guterresin viesti koronaviruksesta