40 prosentilla maailman väestöstä ei ole mahdollisuutta saada opetusta kielellä, jota he puhuvat tai ymmärtävät. Koulutuksen, tieteen ja kulttuurin järjestö Unesco viettää kansainvälistä äidinkielen päivää 21. helmikuuta.
Unescon mielestä jokaisella tulisi olla oikeus oppia omalla äidinkielellään. Se on tärkeä keino parantaa oppimista, oppimistuloksia ja sosioemotionaalista kehitystä.
Järjestö kannustaa ja edistää monikielistä opetusta, joka perustuisi äidinkieleen, ensimmäiseen puhuttuun kieleen. Kyseessä on opetuksen ominaisuus, jossa opetus aloitetaan kielellä, jonka opiskelija hallitsee parhaiten ja tämän jälkeen integroitaisiin käyttöön muita kieliä.
Vuoden 2023 kansainvälisen äidinkielen päivänä korostetaan teemaa ”Monikielinen koulutus – joka on välttämättömyys koulutuksen kehittämisessä”.
- Lue täältä lisää koulutuksesta ihmisoikeutena.
Kielellä on tärkeä rooli kehityksessä
Äidinkieleen perustuva monikielinen koulutus helpottaa sellaisten väestöryhmien oppimismahdollisuuksia ja osallisuutta, jotka puhuvat muita kuin hallitsevia kieliä, vähemmistöryhmien kieliä ja alkuperäiskieliä.
Nykyään ollaan yhä varmempia siitä, että kielillä on tärkeä rooli kehityksessä, kulttuurisen monimuotoisuuden ja kulttuurienvälisen vuoropuhelun varmistamisessa. Lisäksi sillä on merkitystä yhteistyön lujittamisessa ja laadukkaan koulutuksen saavuttamisessa kaikille, osallistavien tietoyhteiskuntien rakentamisessa ja kulttuuriperinnön säilyttämisessä sekä poliittisen tahdon herättämisessä tieteen ja teknologian hyötyjen soveltamiseksi osaksi kestävää kehitystä.
Monikielisyys – älykkäämpää suorituskykyä?
Kansainvälistymisen osalta myös Pohjoismaissa on havaittavissa aiempaa enemmän kieliä näkyvissä katukuvassa; taustojen ja mielipiteiden värikkäämmän jakauman lisäksi kansainvälistyneen väestön kasvu heijastuu myös koulujen penkeille. Jossain määrin myös oppimistuloksiin. Näiden vuoksi olisi myös tärkeää löytää keinoja tukea koulutusjärjestelmien resursseja, jotta kaksi- ja monikieliset lapset voisivat kohdata koulutuspolullaan.
Joidenkin tutkimusten mukaan yksilöiden älyllisessä suorituskyvyssä on eroja sen mukaan, ovatko he yksi- vai kaksikielisiä. Esimerkiksi kaksikielisiä yksilöitä tutkittaessa on saatu viitteitä siitä, että useampaa kuin yhtä kieltä puhuvat henkilöt pystyisivät keskittämään huomionsa paremmin kuin henkilöt, jotka puhuivat lapsena vain yhtä kieltä, esimerkiksi suomea. Havaintoja on tehty myös sen puolesta, että yksilöiden ikääntyessä, vähemmän tia yhtä kieltä puhuvien kieliä puhuvien alttius olisi suurempaa muistihäiriöiden kehittymisestä. Perusteluissa todettiin muun muassa, että kaksikielisyyteen liittyy enemmän aivokapasiteetin käyttöä kuin täysin yksikielisiin verrattaessa.
Pohjoismaat, arvot ja kielipolitiikka
Vaikka Pohjoismailla on paljon yhteistä, kuten hyvinvointivaltion ja oikeusvaltion kaltaiset arvot, ovat ne kehittyneet historiallisesti eriävästi kielen ja kielipolitiikan suhteen.
Suomi on perustuslaillisesti kaksikielinen maa, jonka ensimmäinen kielilaki on vuodelta 1922. Molempien virallisten kielten – ruotsin ja suomen – asemasta on kuitenkin käydään keskustelua niiden välttämättömästä asemasta hallinnossa ja koulutuksessa.
- Suomi kuitenkin menestyy valinnoissaan esimerkiksi kestävän kehityksen saralla.
Tanskalla puolestaan ei ole kielilakia, kun taas Grönlannin virallisena kielenä on grönlanti.
- Grönlannin kieli jakautuu edelleen kolmeen päämurteeseen. Lue lisää täältä.
Ruotsi hyväksyi ensimmäisen kielilainsa, jossa ruotsi vahvistetaan viralliseksi kieleksi vuonna 2009, kun taas Islanti hyväksyi uuden lain, jossa määriteltiin islannin kieli vuonna 2011.
Norjassa on kaksi hieman eriävää suuntausta, nynorsk ja bokmål. Varsinaista kielilakia ei kuitenkaan ole, vaan kielten asemaa ja käyttöä säännellään erillisellä lainsäädännöllä. Toinen kysymys koskee vähemmistökieliä, joita varten on olemassa erilaisia säädöksiä äidinkielen tason alapuolella.
Kielipolitiikan muutossuuntaukset näyttävät muuttuvan kansainvälistymisen ja rajat ylittävän liikkuvuuden yleistyessä. Tämä voidaan nähdä myönteisestä näkökulmasta, kun esimerkiksi pohjoismaisen kulttuurin ja kielivirtausten lähentäminen – ja toisaalta haasteena esimerkiksi koulutusjärjestelmien tasa-arvoiselle toteuttamiselle – tai ainakin korkeiden oppimistulosten säilyttämiselle ja vähemmistökielten oikeuksien turvaamiselle laadukkaaseen ja tasa-arvoiseen koulutukseen – on mahdollista.